tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kesän ensimmäinen lukumaraton


Osallistuin ensimmäistä kertaa omassa kirjabloggaushistoriassani lukumaratoniin! Virallisesti kesän ensimmäinen lukumaraton olisi ollut 17.-18.6., mutta oman alkaneen kesäloman kunniaksi päätin aloittaa jo perjantaina, 16.6. Niinpä oma maratonaika oli pe 16.6. 16.00 - la 17.6. 16.00 välinen aika. Tähän aikaväliin ehdin käydä myös Korjaamon Dekkarilauantaissa, mutta muuten meni kirjan parissa aikalailla tuo vuorokausi. 


Perjantaina aloittelin maratonia Julie Murphyn Dumplin-kirjalla. Luin sen Helmetin e-kirjalainana ja sivuja oli 299 tuossa e-kirjassa. Kirjan olin saanut luettua 20.30 mennessä, jonka jälkeen hyppäsin juuri postista hakemasi Natohan Hillin The Nix-kirjan kyytiin. 

The Nix on tulossa syksyllä Gummeruksen käännöksenä suomeksi ja sieltä syksyn katalogista sen itselleni bongasinkin ja tilasin englanninkielisenä. Ja miten hieno kirja tämä onkaan, vaatii oman postauksen sitten kun saan valmiiksi! Pe-iltana ja lauantaiaamuna luin tätä kirjaa yhteensä 236 sivua (kirjan ollessa reippaasti yli 700 sivuinen). 


Lauantaina kerkesin vielä Dekkarilauantain jälkeen aloittamaan kotimatkalla Matti Laineen Pahojen miesten seuraa, josta ahmin ennenkuin kello löi lauantaina 16.00 152 sivua. 

Yhteensä siis tämän ensimmäisen lukumaratonini aikana luin 687 sivua, ja olen oikein tyytyväinen saldoon. 

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Matti Laine: Pahojen miesten seura


Matti Laine: Pahojen miesten seura
Bazar, 2017

"Entisen NHL-maalivahdin Elias Vitikan elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän ottaa Helsingin yössä taksinsa kyytiin joukon juhlatuulella olevia jääkiekkoilijoita. Eräs kyytiläisistä on hänen vanha tuttunsa pelivuosilta ja tämä palkkaa uransa jälkeen vuosikausia holtittomasti ajelehtineen Vitikan varjostamaan tulevaisuuden hyökkääjätähteä, jonka otteet kaukalossa ja sen ulkopuolella eivät miellytä pelaajan lähipiiriä. Kyttäyskeikka vie Vitikan jääkiekon parista yhtäkkiä täysin toisenlaiseen seuraan, keskelle järjestäytyneen rikollisuuden välienselvittelyjä."

Olin lauantaina Helsingin Korjaamolla ensimmäisessä Dekkarilauantaissa ikinä. Tapahtuma oli ilmainen ja käsitin, että se järjestettiin yhteistyössä Helsingin Kirjamessujen kanssa. Tapahtumassa oli todella mielenkiintoisia haastatteluja ajankohtaisista dekkareista sekä muutama kustantaja dekkarivalikoimineen myymässä. Oma kesäloma alkoi juuri, joten lauantai dekkareiden parissa omassa rauhassa oli lähes täydellinen tapa aloittaa loma!

Tapahtumassa julkistettiin myös Paras kesädekkari 2017-äänestyksen voittaja, ja kun voittajaksi ilmoitettiin Matti Laineen uusin Vitikka-sarjan teos, oli minunkin todettava, että ehkäpä tähän kirjasarjaan kannattaa tutustua. Laineen haastattelu oli myös mielenkiintoinen kuunneltava, ja antoi aika hyvän lähtölaukauksen Elias Vitikkaan tutustumisessa. Ei ole ihan niin yleinen näkökulma dekkari/rikollisgenreen tämä Laineen sarja. Mukaan tarttuikin kaikki kolme kirjaa sarjasta ja ensimmäinen, Pahojen miesten seura, tuli ahmittua viikonlopun aikana! 

Elias Vitikka on siis entinen huipputason jääkiekkoilija, maalivahti, joka on ollut NHL:ssä asti. Miehen kunto ei kuitenkaan kestänyt huipulla olemista ja Vitikka palasi maitojunalla takaisin Suomeen. Miehen elämä ei ole ammattiuran jälkeen mennyt ihan nappiin ja kirjan alussa hänet löytää taksin ratista. Vitikka päätyy erinäisten seikkailujen jälkeen jopa vähän kaidalle tielle, mutta jotenkin hahmona hän on silti sen verran sympaattinen, että hänen jopa toivoo vähän onnistuvan tässä uudessa hommassaan. Pidin myös kovasti loppua kohden isompiin ja parempiin rooleihin päätyvistä Mylläristä ja Vingeristä. 

Lykkäsinkin kirjan seuraavaksi mieheni luettavaksi, sillä uskon hänen pitävän tästä kirjasarjasta myös todella paljon. Omalla bloggauslistalla on vielä pari muutakin kirjaa, sillä osallistuin kesän ensimmäiseen lukumaratoniin pe-la välissä. Luettuja sivuja tuli vajaa 700, joka onkin oikein hyvä suoritus ihka ensimmäisestä lukumaratonistani! :) 



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa


Otava, 2016

"Vuoden 1921 syyskesällä Helsingissä syttyy liekkeihin useita teollisuusrakennuksia. Kun laivanvarustamon konttoripäällikkö saa palossa surmansa, poliisi pyytää Björkin avukseen.

Samaan aikaan Björk kaivautuu syvälle Helsingin alamaailmaan, kun hän etsii rikostodisteita arkkivihollistaan, pelottavaa Vahanaamaa vastaan. Kaiken kukkuraksi Björkin kuolleeksi luultu isä palaa Siperiasta elossa ja alkaa puuttua karkeaan tapaansa poikansa elämään."

Olen hieman jäljessä tämän ihanan 1920-luvun salapoliisisarjan kanssa - uusin teos kun jo tänä kesänä näytti kaupan hyllyille tulevan. Muistan ensimmäistä Karl Axel Björkin teosta lukiessani, että en ihan lämmennyt tarinalle vaikka pidin aikakaudesta ja hahmoista ja sijainnista. Nyt kuitenkin Hämeen-Anttila alkaa saamaan Björkin tarinoihin vähän syvyyttä ja parempaa, realistisempaakin ehkä?, juonta, ja tämän kirjan taisin ahmaista kahdessa illassa. 

Vahanaaman tarina on pyörinyt nyt todella paljon Björkin tarinassa mukana, toivon kovasti, että uusimmassa teoksessa siihen saadaan jotain lopullista ratkaisua. Se ehkä alkaa kyllästyttää hieman. Vahanaamahan on jostain syystä (joka ei enää näin kolmannen kirjan paikkeilla muistu edes mieleen) Björkin niin sanottu arkkivihollinen, ja toisaalta Björkillä on myös jotain hampaankolossa tätä gangsteria vastaan. 

Yksi iso parannus oli myös Valkaman, Björkin uskollisen avustajan, yhä suurempi rooli tarinassa. Valkama on jotenkin aivan ihana hahmo - katujen poika, mutta fiksu ja nokkela ja nopeat hoksottimet. Sopii loistavasti Björkin pariksi. Samoin isompaan rooliin pääsi nyt Björkin Ester-serkku, jonka osalta onkin jännittävä odottaa jatkoa!



Osallistun tällä postauksella #dekkariviikko kirjablogeissa-tempaukseen, jota emännöi Yöpöydän kirjat-blogi.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

#dekkariviikko


Kirjablogit osallistuvat tänä vuonna Dekkariviikkoon useallakin tavalla - viikon aikana julkaistaan paljon postauksia dekkareista, mutta näin heti maanantaina on klo 10 alkaen tullut tunnin välein eri blogeissa dekkariaiheisia kirjoituksia. Tätä maanantain haastetta emännöi Yöpöydän kirjat-blogin Niina, jonka blogista löytyy mukana olevat blogit sekä kellonajat. Minun vuoroni on siis näin klo 17.00 ja päätin pohtia omassa maanantaihaasteen postauksessa vähän omia lempidekkarihahmojani!

Dekkarit ovat se genre, jotka ovat aikoinaan houkutelleet minut lukemaan yhä entistä enemmän. Muistan yläasteella lukeneeni mökillä mummin kirjahyllystä kaikki vanhat Agatha Christiet ja siirtyneeni sitten kirjaston kautta kohti muita dekkareita. Meni vuosia, että luin oikeastaan ainoastaan dekkareita ja vasta viimeisten 5-10 vuoden aikana olen pikkuhiljaa laajentanut omia lukutottumuksia.


Mikä niissä dekkareissa sitten minua houkuttelee? Ehkä se on se mukaansa tempaava juoni, jokin rikos, joka pitkää ratkaista, eli niitä kuuluisia harmaita aivosoluja saa käyttää. Hercule Poirot onkin itselle yksi niistä tärkeimmistä ja parhaista rikosten ratkaisijoista. Juonen pitää olla yllättävä, sen tulee yllättää nimenomaan minut siten, että koen jonkinlaisen wau-olon kirjaa lukiessa.

Toisaalta rakastan myös sitä perinteistä tutkimustyötä. Sue Graftonin Kinsey Millhone muistikortteineen omassa pienessä toimistossaan on aivan järjettömän houkutteleva hahmo - samanlaisesta siististä, organisoidusta ja järjestelmällisestä korttisysteemistä itsekin usein haaveilen. Uusin Millhone-dekkari on muuten pelkkä X, joka on itseltä vielä lukematta. 



Jos sitten mietitään kotimaisia dekkareita, niin Leena Lehtolaisen Maria Kallio-sarjan kirjat ovat olleet kiinteä osa omaa lukuhistoriaani. Kallioissa viehätti se nuorta naista aikanaan se, kun tunnistin paikkoja, joissa tapahtumat pyörivät. Kirjoihin hukkui mukaan paremmin, kun näki silmissään missä mennään. Varsinkin Kuolemanspiraali ja tapahtumapaikkana Matinkylän jäähalli, jossa itsekin olen luistellut nuorena, osui todella lähelle.

Nykyisistä suosikkidekkareistani on mainittava ainakin Robert Galbraith ja Cormoran Strike-kirjat (joista ensimmäinen oli Käen kutsu). Galbraithan on J.K. Rowlingin salanimi ja kyllä hän osaakin kirjoittaa myös dekkareita - ainakin itse olen pitänyt näistä todella paljon. Bongasin muuten netistä syksyllä, että BBC One on tekemässä näistä kirjoista draamasarjan, joita tähdittää Holliday Grainger (Robin Ellacottina) ja Tom Burke (Cormoran Strikena). Lisäksi J.K. Rowling on kertonut, että sarjan neljäs kirja, Lethal White, julkaistaan tänä vuonna. Sitä odotellessa!



Dekkareiden lisäksi rakastan rikossarjojen katsomista telkkarista! Tosin niiden pitää olla oikeasti hyviä, ja niitä alkaa olla aika vähän nykyään. Ylellä oleva Hiljainen todistaja on pyörinyt jo vuosia, kuten myös Kova laki ja sen eri spin-offit. Näistä pidän, sillä näissä ei mennä liian tekniikka edellä (kuten osassa CSI:sta alkoi loppua kohden olla) vaan oikeasti koetetaan päättelemällä ja tutkimalla ratkaista rikoksia.

Ketkä ovat sinun suosikki tutkijoita dekkareista?

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa


Tammi, 2017

"Maddy on tyttö, joka on allerginen koko maailmalle. Hän sairastuu jo pelkästä henkäyksestä ulkoilmaa. Sairautensa vankina hän pysyy kotonaan, puhtaan ilman kuplassa. Eräänä päivänä naapuriin muuttaa poika. Ikkunasta Maddy näkee Ollyn ja Olly Maddyn. Maddy ymmärtää, että eläminen tarkoittaa muutakin kuin hengissä pysymistä. Joskus rakkaus on kaikki kaisessa; Olly on riski, joka Maddyn on pakko ottaa."

Bongasin tämän kirjan kun äänestin viime vuonna Goodreadsin edellisen vuoden suosikkeja. Nicola Yoonin Everything, everything houkutteli upealla kannella ja mielenkiintoisella takakansitekstillään YA-kategoriassa. Niinpä olin iloinen, kun viime syksynä Tammen uutuuksissa tämä oli myös listattuna. Kirjastossa oli pitkä jono jo teokseen, joten nyt vasta sain kirjan käsiini. Odotukset olivat todella korkealla, sillä kirja, sen teema ja pärjääminen eri kilpailuissa antoivat ymmärtää, että tämä olisi todellinen hitti itselleni. 

Mutta en tiedä. Jäi vähän noh, pettynyt olo? Odotin ehkä liikaa. Tarina oli ennalta-arvattava, niinkuin yleensä näissä nuorten kirjoissa on, mutta jotenkin sitä alleviivattiin liikaa. On tyttö, joka on sairas. Poika, joka rakastuu sairaaseen tyttöön ja haluaa pelastaa tämän. Tämä ei itsessään haitannut, sillä tätä odotin saavani. En odottanut saavani ehkä turhankin naiivia kertomusta rakkaudesta. Liian älytöntä tarinaa, joka koetteli todellisuuden rajoja vähän turhankin paljon. 

Johtuuko se sitten siitä, että näitä vastaavia on ollut jo niin paljon vai siitä, että The Fault in Our Stars oli itsessään niin loistava, että siihen oikeastaan vertaa lähes kaikkea. Näissä kahdessa teoksessa oli todella paljon yhtymäkohtia, mutta The Fault in Our Stars onnistui paremmin pysymään realistisemmassa maailmassa tietyissä juonenkäänteissä. Harmi, sillä olisin halunnut myös tästä pitää todella paljon! 

Plussaa päiväkirjamaisuudesta ja kansien sisäpuolen graafisesta ilmeestä. Suomennoksen kansi oli muuten iso pettymys sen upean alkuperäisen kannen jälkeen. En pidä oikeastaan yhtään leffakansista, koska ne harvoin onnistuvat. 

Arvostelu: ★★★

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Lastenkirjakatsaus 1/17



Lastemme tarha on paikallisen kirjaston vieressä ja käymmekin lähes viikottain siellä vaihtamassa iltasatukirjoja. Usein vaihdamme vanhat kirjat toisiin, jo luettuihin, mutta joskus aina lapset innostuvat tarttumaan uusiinkin kirjoihin. Tämän lisäksi oma heikko kohtani on tietyt lastenkirjat, jotka haluan omistaa ja säästää tuleville vuosille. 

Tässä siis pieni katsaus tänä keväänä luettuihin kirjoihin ja lasten kommentteja niihin, sekä äidin pari mietettä. Ohjeistuksena lapsille annoin, että saivat hyllystä valita kolme tämän hetken suosikkikirjaansa - ihan en muutamasta ole varma, voidaanko laskea "tämän hetken suosikkikirjaksi" vai tuliko kuopuksen vaan valittua jotain, mutta nämä nyt esitellään siis!


Otava, 2016

"Koska se on niin ihana ja siellä on kauniita runoja." - 6v
"Koska me saadaan matkia niitä runoja." - 4v

Valitsin itse tämän muutama viikko sitten kirjastosta meille iltasatukirjajoukkoon. Aina välillä lainataan lasten runokirjoja, joista luetaan iltasadun päälle muutamia runoja. Tytöt ovat innostuneet toistamaan runoja luetun perässä, ja varsinkin tässä teoksessa kansanrunot ovat hauskoja tällä tavalla toistettuna. Kirjassa on paljon tuttujakin runoja, joista on muotoutunut lastenlauluja. Kaunis teos, jonka voisin kuvitella hankkivani meille kirjahyllyynkin asti.

--

Suomen lasten Raamattu
Otava, 2010

"Se on niin uusi kirja ja kiva kirja, hyviä tarinoita ja kauniita kuvia." - 6v
"Koska ne tarinat on niin hassuja ja niistä oppii." - 4v

Meillä on lapsilla ollut esikoisen ristiäislahjaksi saama pieni raamattu, jota tytöt ovat valinneet välillä luettavaksi. Tytöt pitävät raamatun tarinoista, ja ovat toivoneet parempaa kirjaa, kuin se meidän vanha, puhki kulunut pahviraamattu. Löysin lähikirjakaupan poistomyynnistä tämän version, jota on kehuttu paljon ja kyllä tätä mielellään lukee. Kuvat ovat kauniita ja tarinat ovat helposti ymmärrettävissä. 

--

Otava, 2016

"Mä tykkään tästä Suomi-kirjasta koska me asutaan Suomessa. Siellä on paljon hassuja kuvia, ja silmälasipäinen poika on siellä monessa sadussa. Oppii paljon Suomesta ja joulupukista ja vuorista." - 6v
"Siinä on paljon kuunneltavaa, sitä on kiva kuunnella illalla iltasatuna." - 4v 

Esikoinen näköjään valitsi kaikki samasta kirjasarjasta, Otavan Suomen lasten-kirjoja. Mikäs siinä, nämä kaikki kolme kirjaa on mielestäni todella hienoja ajattomia teoksia. Tämän Suomi-version ostin lapsille itse joululahjaksi Suomi 100v-ajatuksella. Kirjassa on jokaisella sivulla jokin aihe, josta on erilaista tarinaa ja infoa - aina historiasta nykyaikaan, yksittäisistä asioista isoihin kokonaisuuksiin.


Mikko Mallikas on kuningas
Tammi, 2012 (2. painos)

"Koska mä tykkään tosta kruunusta, kun se säteilee ihanasti ja loistaa auringossa." - 4v
"Se on niin hauska kirja, kun siihen on laitettu paljon hupia." -6v

Mikko Mallikkaat ovat vakiolainalistalla meillä kirjastossa. Koetan vähän ohjata lasten valintoja, ettei samaa kirjaa lainata kerrasta toiseen, mutta onneksi Mikko Mallikas-sarjassa on paljon valinnanvaraa. Osa kirjoista on ehkä vähän kaukana nykyajasta, mutta sarjaa onkin tehty 1970-luvulta lähtien. Viimeisin kirja sarjassa on 2006 vuonna julkaistu Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen, jossa Mikko ja hänen ystävänsä Hamdi kyselevät Hamdin isältä sodasta.

--

WSOY, 2005

"Maisan lemppariväri on ihan sama kun mun, keltainen, koska sillä on keltainen talo ja juusto ja sydämiä ja mäkin tykkään juustosta, varsinkin keltaisesta." - 4v

Luulin meillä Maisa-vaiheen olevan jo ohitse, mutta niin vaan kuopus tämän kirjan hyllystä valitsi. Esikoinen totesi, ettei ole mitään sanottavaa kirjaan, eli 6-vuotiaalle tämä on jo niin sanotusti liian lapsellinen. Maisa-hiiret olivat kyllä todella suosittuja kun molemmat tytöt olivat pieniä, ja niitä on jaksettu selata. Emme oikeastaan lukeneet Puppe-kirjoja yhtään, vaan Maisat olivat tyttöjen suosikit.

--

Tammi, 2013

"Tykkään tästä Vilttitossusta, koska se oikeasti varasti ne ja mä tykkään varastaa juttuja. En oikeasti. Mutta ne letit tykkään varastaa. Ja kirjassa on mansikkakakkuja ja mä tykkään kakusta." - 4v
"Se on niin mukava." - 6v

Taisin tämän kirjan myös ostaa kirjakaupan alelaarista muutamalla eurolla. Tämä taitaa olla ainut Heinähattu ja Vilttitossu-kirja, jota meillä on luettu. Muistan itse nuorempana lukeneeni näitä enemmänkin, ja ei tässäkään kirjassa mitään huonoa ole. Pitääkin kaivella kirjastosta näitä lisää!

tiistai 30. toukokuuta 2017

Syksyn 2017 uutuudet


Miten voi olla, että valitsen jo syksyn uutuuslistalta itseä kiinnostavia teoksia, vaikka kesäkään ei ole kunnolla vielä alkanut? Se on jotenkin tämä kummallinen, outo kevät, joka hämärtää ajantajua. Tai ehkä viime syksy ja talvi jo - kunnollista talvea kun ei tänä talvena tuntunut olevan ollenkaan vaan joko vesisadetta tai pimeää tai räntää. Ja nyt muka pitäisi jo olla kesä tulossa.

Oman työpaikan vaihdoksen takia itseltä myös on niin sanotusti paloi kesälomat, eli ei paljoa lomaa tiedossa. Viisi päivää olen ehtinyt kerryttämään tämän vuoden puolella, mutta perheen (ja oman jaksamisen takia) otan myös muutamia palkattomia vapaita. Täytyy siis muistaa levätä paljon töiden ohessa kesän aikana ja nauttia näistä hetkittäisistä hyvistä keleistä!

Syksyn uutuuksia on siis tullut selailtua, ja onhan niitä! Osa näistä julkaistaan jo kesällä, eli katsotaan josko tarttuisivat mukaan kaupasta.

Tammi 2017 
Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
Pauliina Susi: Seireeni
Essi Kummu: Hyvästi pojat
Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa
Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Joni Jaakkola: Väkevä elämä
Nopola: Risto Räppääjä ja väärä Vincent

WSOY 2017
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
Ilkka Remes: Vapauden risti
Maria Mustaranta: Sokeita hetkiä
John Green & David Levithan: Will Grayson, Will Grayson

Gummerus 
Matti Rönkä: Yyteet
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Anni Kytömäki: Kivitasku
Tuomas Vimma: Vasen ranta
Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta
Minna Jakosuo: Parempaa retkiruokaa
Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Otava 
Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat
Laura Lehtola: Takapenkki
Paula Hawkins: Tummiin vesiin
Lori Spielman: Kymmenen unelmaani
Hanna Kinnunen & Aino-Kuutamo Uusitorppa: Valtavan ihana
Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatun ja Patun ällistyttävä satukirja
Linda Liukas: Hello Ruby - löytömatkalla internetissä
Veera Salmi: Puluboin ja Ponin komerokirja

Bazar
Kate Morton: Talo järven rannalla
Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle
Keith Stuart: Poikani Sam
Jessica Knoll: Onnentyttö

Kustantamo S&S
Annastina Storm: Me täytytään valosta

Myllylahti
Arttu Tuominen: Silmitön

Atena
Essi Huuhka & Aino Tormulainen: Ysärikirja

Siinä on ainakin jonkin verran lukemista loppuvuodeksi! Syksyllä tekemästäni kevään listauksesta olen lähes kaikki saanut luettua, mutta jostain syystä siellä oli vähemmän valikoitavaa kuin nyt syksyksi. Kiireinen syksy näiltä osin tiedossa siis myös.

Linkitetyt ovat affiliate-linkkejä

maanantai 29. toukokuuta 2017

Satu Rämö ja Hanne Valtari: Unelmahommissa


Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa - tee itsellesi työ siitä mistä pidät
WSOY, 2017

"Innostava vertaisopas kaikille niille, jotka haluavat rakastaa työtään.

Työelämästä voi tehdä itsensä näköisen. Harrastuksesta voi tehdä kannattavan työn. Kaksi kokenutta yksityisyrittäjää kertovat, miten se onnistuu.

Moni haaveilee jättävänsä palkkatyöt ja alkavansa tehdä työkseen sitä mistä pitää. Miten sitten pystyy yhdistämään intohimonsa ja elannon hankkimisen? Mitä jos yhden intohimon sijasta onkin monta kiinnostuksen kohdetta? 

Kaksi luovan alan yksityisyrittäjää Satu Rämö ja Hanne Valtari kertovat, miten loikka unelmien töihin heidän kohdallaan onnistui. Kirjassa he puhuvat avoimesti niin työuransa hyvistä hetkistä kuin paniikin tunteista ja pettymyksistä. Lisäksi he jututtavat eri alojen huippuammattilaisia, jotka ovat oman itsensä herroja. Rämön ja Valtarin esimerkki kannustaa kaikkia niitä, jotka miettivät uskaltavatko ja niitä jotka ovat jo uskaltaneet."

Sain tämän kirjan heti sen tultua painosta, ja luin lähes samantien. Silti en ole saanut aikaiseksi tästä kirjoittaa bloggausta, sillä kirja herätti niin paljon piilossa olleita ajatuksia ja haaveita, että vieläkin niiden ääneen sanominen jännittää. Olen tutkinut, pohtinut, miettinyt ja nyt lopulta todennut, että koetetaan sanoa kirjasta jotain ja ehkä omista haaveistakin.

Kirjassa Lähiömutsi-blogin Hanne ja Salamatkustaja-blogin Satu kertovat, miten omasta työstä voi saada miellyttävän, unelmahomman. Pääpaino on kirjassa on vahvasti näissä nykyajan monialatöissä: bloggaamista, kirjoittamista, jne yrittämiseen viittavaa, mutta onpa joukkoon eksynyt myös muutama ihan oikeasti hyvä vinkki tällaiselle kunnan virkamiehellekin siihen omaan työhön.

Sadun tapa kirjoittaa hurmasi minut viimeistään hänen Islannista kertovassa Islantilainen voittaa aina-teoksessa, mutta olen myös nauttinut Lähiömutsi-blogin lukemisesta todella paljon. Tämä kirja tuntuukin pieneltä blogilta sitä lukiessa - yksi postaus tuosta aiheesta, toinen postaus tästä aiheesta. Mielyttävä yllätys oli eri lukujen jälkeen annetut "pohdintatehtävät", joilla pääsin hieman avaamaan omia haaveita.


No miten minä sitten tässä aloin haaveilemaan? Ehkä olen aina haaveillut tästä, mutta en ole uskaltanut toteuttaa itseäni. Olen koulutukseltani insinööri, työskennellyt vajaa 10 vuotta kuntasektorilla erittäin teknisissä tehtävissä. Jostain syystä aina on tuntunut, että vaikka nautin työstäni, haluaisin myös jotain muuta tehdä. Olen haaveillut pedagogisen pätevyyden suorittamisesta ja ammattikorkeakoulussa opettamisesta, olen haaveillut vaihtavani alaa ihan täysin johonkin muuhun (esimerkiksi matkaoppaaksi tai assistentiksi), olen todennut monen monta kertaa, että en VOI vaihtaa alaa, sillä talous ei kestä opintoja tai en uskalla ottaa riskiä.

Viime syksynä aloitin sitten yhtenä haaveena avoimessa ne kirjallisuuden ja suomen kielen opinnot, joista olen nauttinut mahdottoman paljon. Ajattelin ensin, että näistä ei varmasti ole hyötyä minulle omassa ammatissani, mutta kuluneen kevään aikana olen huomannut ottaneeni vastuulle erilaisia tehtäviä, joissa voin käyttää tätä mielenkiinnon kohdetta hyväksi. Olen oikolukenut osastomme päätöksiä, tiedotteita, muokannut niitä, päässyt editoimaan. Ja olen nauttinut tuosta osa-alueesta!

Olen ehkä aavistuksen ujo luomaan omaa tekstiä, että haaveilisin kirjoittavani oman kirjan tms, mutta nautin toisten tekstien muokkaamisesta. Niinpä tähän liittyen asetan itselleni yhden unelman - jossain vaiheessa haluan tehdä kustannustoimittajan töitä! Kun olin saanut miehellekin sanottua tuon haaveen ääneen kevään aikana, tajusin haaveilleeni siitä salaa "aina". Kouluaikana (yläasteella ja lukiossa) olin koulun lehdessä päätoimittajana usean vuoden ja siinä tehtävässä editoin muiden tekstejä silloin jo. Näin se lapsuuden haaveammatti on tuon kirjan kautta kaivettu itseltä esille. Katsotaan siis, missä vaiheessa pääsen toteuttamaan näitä haaveita.

Kiitos Satu ja Hanne, kiitos tästä teoksesta, joka ainakin tällaiselle paatuneelle virkamiehelle avasi pienen unelman käsiteltäväksi.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Lars Kepler - Hypnotisoija


Tammi, 2010

"Urheilukentän pukuhuoneesta Tumbasta, Tukholman läheltä löytyy kauhistuttavasti surmattu mies. Myöhemmin hänen puolisonsa ja tyttärensä löytyvät yhtä lailla raa´asti silvottuina perheen rivitalosta. Perheen poika Josef löytyy elossa, vaikeasti haavoittuneena.

Rikoskomisario Joona Linna päättelee että tarkoitus oli surmata koko perhe. Kun Linna saa tietää, että elossa on vielä yksi perheenjäsen, tytär, hän aikoo käyttää kaikki keinot löytääkseen tämän ennen murhaajaa."

Tulen hieman myöhässä näiden Keplerin kirjojen kanssa. Äitini on aikanaan näitä minulle suositellut ja blogeissakin jo vuosia on näistä pyörinyt kehuvia bloggauksia. Aika paljon on pohjoismaisia dekkareita tullut itsekin luettua, mutta tosiaan nyt vasta näiden pariin päädyin. Kuuntelin ensimmäisen Joona Linna-sarjan kirjan, Hypnotisoija, työmatkalla ja viihdyinpä hyvinkin tämän parissa!

Joona Linna poliisina vetoaa jotenkin minuun. Ehkä se on se suuri, aina oikeassa oleva olemus, joka poikkeaa siitä perinteisestä suomalaisesta arkkityypistä, tai sitten jokin pieni Hercule Poirotmainen olemus, kun ajattelulla ja pienellä röyhkeydellä Linna tuntuu ratkovan rikoksia. Tämä ensimmäinen osa olisi tosin kaivannut vähän vahvemmalla kädellä editointia - keskellä kirjaa käytiin pitkät pätkät itse hypnotisoijan, Erik Maria Barkin historian läpikäyntiä. Tuntui hieman tyhjäkäynniltä, vaikka olikin tarinan osalta kriittinen osa. 

Seuraava osa on jo kuuntelussa, katsotaan mitä kaikkea Joonan historiasta paljastuu kirjojen edetessä!

Arvostelu: ★★★

sisältää affiliate-linkkejä

torstai 11. toukokuuta 2017

Huhtikuun luetut



Miten nämä kuukausipostaukset tuntuvat nyt keväällä valuvan aina pitkälle seuraavaan kuukauteen? Haluan kuitenkin näistä pitää kiinni - saan tilastoitua ja seurattua omaa lukemistani paremmin. Viime kuukausipostauksessa taisin pohtia, josko olisimme päässeet telttailemaan ja haaveilin tulevista reissuista. Reissut on tehty, yhtään ei tullut niillä luettua mitään (vaikka kirjoja kannoin mukana) eikä oikeastaan telttailemaankaan päästy. Tämä kevät on ollut niin huono siinä mielessä viime vuoteen verrattuna, että vielä tälläkin viikolla meillä on tullut lunta ja räntää! Ihan mahdotonta!

Huhtikuussa sain kuitenkin jotain luettua. Suurimman osan ajasta vei tuo aiemmin bloggaamani Hanya Yanagiharan Pieni elämä reilulla 900 sivullaan, mutta jotain muutakin tarttui kuukauden aikana matkaan. 

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa 
Oskari Saari: Aki Hintsa - voittamisen anatomia 
yhteensä 2029 sivua

Kuukauden aikana tuli luettua monta todella hyvää kirjaa. Äänikirjoja oli kaksi: Oskari Saaren kirja* jo edesmenneestä F1-lääkäri Aki Hintsasta sekä tuo Martina Haagin avioerokirja Olin niin varma meistä*. Molemmat kuuntelin Bookbeatin kautta työmatkoilla. Pidin molemmista, mutta ehkä mielenkiintoisempi kuunneltava oli silti Hintsasta kertova kirja. Taas tuli itse pienen palan viisaammaksi! 

Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa*-kirja odottaa bloggaamista vielä, mutta voi mikä kirja! Kirjan ahmaisin melkein yhdessä hetkessä, mutta se herätti niin paljon oikeita tunteita siitä, mitä haluaisin tehdä, mihin suuntaan omaa uraa viedä, että tuntuu etten saa siitä kirjoitettua blogiin mitään järkevää. Ne sisällä syntyneet tunteet kun ovat niin isoja (ja positiivisia!), että mitkään koneella naputetut sanat eivät tunnu niitä kattavan. Mutta luonnoksissa on jo! :) 

Toukokuu jatkuu kiireisenä - koetan saada kahden kurssin oppimistehtävät arvioitavaksi vielä toukokuun aikana. Kotimaisen kirjallisuuden tuntemus jää kesä- ellei jopa heinäkuulle tentittäväksi ja syksylle yksi suomen kielen kurssi. Sitten alkaisi olla kasassa kaikkinensa avoimesta kirjallisuuden ja suomen kielen perusopinnot. Katsotaan, jos jatkaisi niissä molemmissa perusopintoihin syksyllä.

*-merkityt ovat affiliate-linkkejä

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä



Atena, 2017

"Petra ja Anders ovat olleet yhdessä 15 vuotta, heillä on kaksi pientä poikaa. Sitten, eräänä pääsiäisenä Petra huomaa kesämökillä sängyn vieressä kynttilänjalan. Miksi Anders on polttanut kynttilää yöpyessään yksin mökillä? Eikö hän olekaan ollut yksin?

Olin niin varma meistä kertoo jätetyn osapuolen tarinan. Petra haluaa jatkaa liittoa, hän uskoo, että vaikeuksista selvitään ja että vaikea aika pian päättyy. Mutta kun tilanne ei sitkeästä yrittämisestä ja vimmaisista toiveista huolimatta ratkea, Petra pakenee Ruotsin Lappiin autiotupavahdiksi ja alkaa kirjoittaa kirjaa erostaan. Hän vuodattaa koneelleen kaiken, kaunistelematta ja itseään säästämättä."

Kuuntelin Martina Haagin kirjan Olin niin varma meistä työmatkoilla äänikirjana - kaipasin jotain kevyempää samaan aikaan luettavaksi kun tahkosin Hanya Yanagiharan Pientä elämää muuten läpi. Ja miten sopiva välipala tämä olikaan! 

Tarina etenee paloittain nykyajassa Rahnukassa, Ruotsin Lapissa, sekä vuoden takaisessa ajassa Tukholmassa, kun Petralle selviää hänen miehensä petollisuus. Itse olisin voinut lukea vaikka kokonaisen kirjan Petran olosta Rahnukassa, sillä ihastuin täysin Ruotsin Lapin maisemiin ja ajatukseen autiotupavahtina olemisesta. Tukholman osuudet taas tuntuivat todella raskailta jätetyn naisen tilityksiltä, mutta toisaalta selvensivät samalla tiettyjä Petran edesottamuksia myöhemmin. 

Tämä kirja oli siis erittäin sopiva välipala lukeminen ilman mitään suurempia tunnekuohuja itselläni. 

Arvostelu: ★★★

sisältää affiliate-linkkejä

maanantai 1. toukokuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Tammi, 2017

"Romaani joka kuohutti Amerikkaa.

Ällistyttävä, järkyttävä ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista."

Pieni elämä on varmaan yksi tämän kevään suurimmista teoksista. Ainakin minulle se on ollut sellainen. Päälle 900 sivua julmaa, raakaa mutta samalla ystävyyden täytteistä tekstiä tuntui välillä aikamoiselta Iisakin kirkolta kahlata läpi mutta keskenkään ei voinut jättää. 

Kirja kertoo tarkemmin sanottuna neljästä ystävyksestä New Yorkissa. Aikakaudesta ei pysty sanomaan mitään, sillä Yanagihara on jättänyt kaikki viitteet ulkomaailman tapahumiin pois teoksesta. Useampi vuosikymmen kuitenkin ystävyksiä seurataan. JB, Malcolm, Willem ja Jude tutustuvat yliopistossa ja vaikka heidän ystävyyttään koetellaan vuosien aikana, palaavat he kuitenkin aina takaisin yhteen kuminauhan lailla. 

Suurin rooli kirjassa jää kuitenkin Judelle. Jude, joka on kärsinyt lapsuudessaan sellaisista asioista, joita ei ääneen edes halua sanoa, ja joka kokee olonsa täysin arvottomaksi vuodesta toiseen, vaikka ystävät koettavat hänelle muuta opettaa. Tämä onkin mielestäni se yksi kantava teema - voiko toisen omanarvontunnetta muuttaa, jos hän on päättänyt tuntea itsensä arvottomaksi? Miten voi pelastaa ihmisen, joka ei halua tulla pelastetuksi? 

Kirja vaati useamman tauon sitä lukiessa - kerralla en millään olisi pystynyt tätä lukemaan sillä niin raskasta tarina välillä oli. Sanoinkin miehelleni tämän kirjan saatuani luettua, että kirja oli huikea, suuri, raskas, järjettömän taitavasti tehty mutta en enää ikinä halua sitä lukea uudestaan. 

Arvostelu: ★★★★


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Aleksis Kivi: Kullervo



Aleksis Kivi: Kullervo
SKS: Kootut teokset, osa 2, 1984

Tentin tällä hetkellä kotimaista kirjallisuutta yhden kurssin verran, ja olen sitä varten päässyt lukemaan sellaisia suomalaisia klassikoita, joihin ei ole aiemmin tullut tartuttua. Yksi näistä on Aleksis Kiven Kullervo, joka on näytelmänä julkaistu teos. Kullervo on viisinäytöksinen näytelmä ja kertoo siis Kalevalastakin tutun Kullervon tarinan Kiven näkökulmasta. 

Ja millaisen tarinan se kertookaan! Kullervolla ei kyllä mene hyvin, sen varmaan lähes kaikki tietävätkin jo etukäteen. Hänen isänsä ja setänsä ovat taistelleet, ja Kullervo jäänyt lähes orjan asemaan setänsä luokse luulleen perheensä kuolleen. Sekös Kullervoa harmittaa, ja erinäisten seikkailujen kautta hän päätyy kostamaan sedälleen kaiken sen vääryyden olematta silti tyytyväinen aikaansaannoksiinsa ja valiten itsemurhan lopulta. 

Kullervo on vahvaa tragediaa, mutta kyllä se näin nykyaikana luettuna tuntuu jopa menevän hieman äärimmäisyyksiin. Niin monta vastoinkäymistä Kullervo kohtaa, että lopulta oli pakko miettiä kun aina uusi tuli vastaan, että "are you kidding me". Silti tämä tarina oli pakko saada luettua loppuun - mitään pakkopullaa tähän tarinaan tarttuminen ei ollut ainakaan minulle. 

Seitsemästä veljeksestä en ole koskaan välittänyt, mutta ehkä Kivi onkin omaan makuuni parhaimmillaan näissä tiiviissä näytelmissään? Pidän myös Nummisuutareista (joka sinällään on aivan erilainen näytelmä kuin tämä), joten se tukisi ehkä tätä ajatustani. 

Suosittelen kuitenkin tähänkin teokseen tutustumaan, sen verran lähes tragikoominen tämä näytelmä on. 

Arvostelu: ★★★★

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa


Anneli Kanto: Vilma Virtanen Virpomassa
Karisto, 2017
* saatu arvostelukappale

"Palmusunnuntai lähestyy, ja Virtasen lapset päättävät lähteä virpomaan. Veera ei kelpuuta valmisteluhommissa laiskotellutta Vilmaa mukaansa, vaan tämän on tyytyminen Perttuun ja Kastehelmeen. Ujoa Vilmaa jännittää kovasti olla joukon johtaja ja soitella vieraiden ihmisten ovikelloja. Tyly vastaanotto heti ensimmäisellä ovella vie Vilmalta sisun kaulaan, mutta pikkusisarusten kannustuksella virpominen alkaa sujua. Ovien takaa kurkkii monenlaisia ihmisiä, ja Vilma saa reissulla aimo annoksen rohkeutta - puhumattakaan suklaamunista.
Virpominen on monin tavoin jännää, kun pitäisi tehdä kauniit oksat, muistaa lorut ja olla rohkea, kohtelias ja kiitollinen yhtä aikaa. "

Tänä pääsiäisenä meillä on ollut yksi kirja ylitse muiden, jota on luettu kerta toisensa jälkeen. Se on tietenkin lasten lempikirjasarjan, Viisiä villiä Virtasta-sarjan uusin teos - Vilma Virtanen virpomassa. Saimme kirjan jo helmikuun lopussa muistaakseni, ja siitä lähtien onkin käynyt se kiherrys ja kujerrus ja joka päiväinen arvausleikki, että miten monta päivää pääsiäiseen on ja saako tänä vuonna käydä ihan itse virpomassa, ettei äidin tarvitse tulla mukaan. 

Sillä niin Vilmakin tekee. Vilma on Virtasten lapsista se kaikkein ujoin, johon varsinkin esikoiseni samastuu kaikkein eniten (kuopus kun taas on Kastehelmi ehdottomasti!). Niinpä tämä kirja tuli meille luettavaksi täydelliseen aikaan! Tänä pääsiäisenä kun tytär päätti, että koska Vilma uskalsi niin hänkin uskaltaa ja äidin ei tosiaankaan tarvinut tällä kertaa olla mukana virpomassa. 

Ylipäätänsä pidän näistä Virtaset-kirjoista niiden aika raikkaiden ja hyvien aiheiden takia. Miten monta kertaa ollaan kerrattu Kastehelmi-kirjan kanssa kuopuksen omaa tahtoa tai selattu synttäreiden lähettyvillä Perttu Virtasen suutta kateutta Kastehelmen uutta polkupyörää kohden. 

Arvostelu: ★★★★★

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet



Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016

"Puolalainen rekkakuski Toma noukkii kyytiinsä nuoren liftarin, Johanneksen, jonka kanssa hän kokee maantiellä unohtumattoman näyn. Vuosia myöhemmin Johannes makaa sairasvuoteella ja saa ihmeellisen kyvyn nähdä minne ikinä haluaa. Unkarilainen Viktor matkustaa Berliiniin puoluekokoukseen ja tapaa siellä nuoren hollantilaisen Elinen. Samaan aikaan Kosovon Gornje Obrinjessa on tapahtumassa jotain peruuttamatonta. Entä jos Viktor voisi vaikuttaa kosovolaisen kylän kohtaloon?"

Eurooppalaiset unet oli yksi viime vuoden Finlandia-ehdokkaista. Olen kohta lukenut nuo kaikki ehdokkaat sekä voittajan, ja täytyy sanoa, että vaikea on ollut varmasti valinta! Olen pitänyt kaikista tähän mennessä luetuista todella paljon, samoin siis myös tästä Puikkosen kirjasta. 

Olin ennakkoon lukenut muutaman kommentin kirjasta ja sen takia odotukset olivat ehkä hieman erilaisia, kuin mitä kirja itsessään kuitenkaan sitten oli. Kirja oli ehdottomasti yksi mukaansatempaavimmista episosodiromaaneista, joita olen lukenut viime vuosina. Jokaisen uuden luvun alkaessa jännitti, miten tämä liittyy edeltävään tai johonkin aiempaan lukuun. Nautin suorastaan siitä, kuinka kaikkien tarinat kietoutuivat lopulta yhdeksi isoksi kannanotoksi menneestä, nykyajasta ja tulevasta. 

Puikkonen näyttää teoksessa taitavasti sen, miten yksi siivenisku historiassa vaikuttaa tulevaisuuteen monella eri tavoin. Miten huonoista lähtökohdista voi päätyä silti hyvään mutta myös päivastoin - hyvistä lähtökohdista huonoon. 

Itselle koskettavin ihmiskohtalo oli Berliinin muurin jakama perhe. Toisaalta taas myös loppuakohden Johanneksen perheen kohtalo myös sai herkistymään vahvasti. 

Kirja oli ohut, mutta todella henkisesti todella painava. Suosittelen todella lämpimästi tätä. 

Arvostelu: ★★★★★

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä



Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Gummerrus, 2017

"Äiti päästää irti pienen poikansa kädestä, auto ilmaantuu kuin tyhjästä, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu. 
Millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta? Tapaus jää kalvamaan rikoskomisario Ray Stevensiä, joka ryhtyy hakemaan oikeutta jokaisen vanhemman pahinta painajaista elävälle äidille, hinnalla millä hyvänsä. Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolla. Hän haluaa jättää koko entisen elämänsä taakseen, mutta menneisyys ja muistot hirvittävästä marraskuisesta illasta palaavat vainoamaan häntä järkyttävin seurauksin. "

Clare Mackintoshin dekkaria on jo syksystä asti, kun kevään uutuudet julkaistiin, hehkutettu siellä ja täällä. Kirjaa on verrattu Gillian Flynnin Kilttiin tyttöön ja Paula Hawkinsin Nainen junassa - samantyyppistä psykologista trilleriä ja silmänkääntötemppua luvattu. Niinpä itsekin kirjaan oli tartuttava, varsinkin kun äitini oli kirjan ostanut ja bongasin sen hänen ruokapöydältään. Nappasin sen viikonloppulukuun itselle ja olihan kirja mukaansa tempaava.

Mutta. Aina se jokin pieni mutta.. Ehkä näitä vastaavia on lukenut jo liikaa? Tai se suuri käänne juonessa keskellä kirjaa oli kyllä yllättävä, sitä en hetkeäkään odottanut, mutta kirjan tunnelma tuntui lässähtävän sen jälkeen. Ihan kuin Mackintosh olisi käyttänyt sen yhden hyvän, uniikin ajatuksensa siihen käänteeseen ja sitten koetti saada teoksen loppuun. Kaipasin loppuunkin jotain yllättävää! Loppu oli oikeastaan aika selkeä itselle tuon käänteen jälkeen ja enemmin aikaa vastaan lukemista.

Mackintosh kuitenkin osasi kirjoittaa sujuvasti ja lukeminen oli helppoa. Tässä ei haitannut sellainen yksinkertaisuus kun vuodena alussa luetussa Shari Lapenan Hyvä naapurissa - tämä oli paljon parempi kuin se, ehdottomasti. Silti sinne loppuun olisin jotain pientä kaivannut lisäksi, jotta olisin pitänyt tästä yhtä paljon kuin mitä rakastan Kilttiä tyttöä.

Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Maaliskuun luetut


Jotenkin tämä alkuvuosi on edelleen ollut aivan järjettömän hektistä aikaa. Koko ajan kuvittelen, että seuraavassa kuussa helpottaa, kohta helpottaa ja ehdin paneutua paremmin lukemiselle. Ei sillä, olen lukenut kyllä reippaasti mutta nyt ne tuntuu painottuneen enemmin koululukemiselle. En tähän taida kuitenkaan listata koulun kursseja varten olleita tietokirjoja (pääasiassa estetiikan ja semantiikan sekä kirjallisuushistorian puolelta kirjat). 

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Teuvo Pakkala: Pikku ihmisiä
Aleksis Kivi: Kullervo
Sami Lahtiluoma etc.: Uuden esimiehen opas
Maria Jotuni: Kun on tunteet
yhteensä 1 793 sivua

Kaikki kirjat olivat poikkeuksellisesti fyysisiä kappaleita tässä kuussa ja en e-kirjoja lukenut yhtään! En muista, milloin viimeksi näin olisi päässyt käymään. Äänikirjoja on edelleen kesken muutama (samoja kuin helmikuussa), sillä työmatka on lyhentynyt hurjasti ja näin ollen en saa samassa tahdissa kuunneltua kirjoja kuin aiemmin. 

Suosikikseni näistä maaliskuun kirjoista nousee melkein kuitenkin Eve Hietamiehen Hammaskeiju, vaikka pidin Bournen YA-kirjasta kuten myös Pakkalan lapsinovelleistakin. Useampikin bloggaus on luonnosteltu valmiiksi, mutta puuttuu se viimeinen kirjoittaminen vielä. Katsotaan minne saan ne julkaistua. 

Jätin muuten maaliskuussa ensimmäisen kerran moneen vuoteen kirjan kesken! Ari Rädyn Syyskuun viimeinen ei vaan tuntunut nappaavan mukaansa ja kaipasin jotain hyvää luettavaa. Sitten tulikin aika palauttaa kirja kirjastoon, joten se tosiaan jäi nyt vaan kesken. En tiedä, aionko palata sen pariin myöhemmin - tuskin. 

Huhtikuu näyttää silti valoisalta taas. Tulossa on yksi reissu Jyväskylään, yksi reissu ihanien naisten kanssa neuleiden pariin Savoon ja pääsiäisen kanssa pieni loma arjesta. Olemme suunnitelleet, jos kelit sallivat, pääsiäiseksi telttailukauden aloittamista perheen kanssa. Lisäksi olen katsellut jo vähän mitä kirjoja lukisi seuraavaksi, kunhan saan tentittyä pois alta tuon kotimaisen kirjallisuushistorian kurssin. 

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava, 2017

"Yhtäkkiä Pasasen pienperheessä on ekaluokkalainen – mihin se vauva katosi, ja mihin se on taas hukannut kännykkänsä? Paavo Pasanen aloittaa koulun, ja urhean yksinhuoltajaisän edessä kohoaa jälleen uusi käsittämättömien asioiden muuri. Lisäksi Antti joutuu vihdoin myöntämään olevansa umpirakastunut pitkäaikaiseen taistelupariinsa Enniin, ja tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen. Mutta miten sen ottaisi puheeksi, kun elämä pyörii Wilma-viestien ja kouluunlähettämisten rinkiä, ja työtkin pitäisi tehdä?"

Sain esikoiseni hieman sen jälkeen, kun Eve Hietamies julkaisi Pasasten perheestä kertovan kirjasarjan ensimmäisen osan. Äitiyslomalla, vauvakohmeisilla aivoilla uutena äitinä Yösyöttö-kirjaan tarttuessa koin niin suurta samaistumista Antti Pasasen yksinhuoltaja-arjen ongelmiin uutena vanhempana, että olen pitänyt Anttia (ja siinä sivussa Enniä ja koko Jönnin puiston porukkaa) jonkinlaisena vertaistukena - vaikkakin ovat täysin fiktiota. Niinpä Pasasten perheen uudet tuulet otettiin tässä taloudessa onnella vastaan, sillä esikoiseni kasvaa suurinpiirtein samaa tahtia Paavon kanssa.

Paavo on päässyt aloittamaan ensimmäisen luokan ja Antti saanut pidettyä lapsensa järjissä ja hengissä läpi tarha- ja eskari-iän. Meillä kotona tuo ensimmäinen luokka odottaa vuoden päästä, mutta ihan samat ajatukset pyörii nyt jo päässä, mitä Antti pohti kirjassa. Miten voi olettaa, että seitsemän vuotias lapsi on heinäkuussa vielä täysin valvottava tapaus, jota ei saa päästää tarhasta pois yksin mutta sitten elokuussa sen pitäisi olla jo niin kypsä, että pärjää kotona aamuisin ja iltapäivisin yksin (saatika osaisi kulkea oikeat reitit)? Tätä kauhistelen itse etukäteen jo, mutta toisaalta tämä kirja antoi vähän uskoa, että ehkä se siitä.

Ihana oli huomata, että Antin työpaikan jousto oli oikein avaintekijä. Uskon oman työpaikkani myöskin joustavan aikanaan, samoin mieheni. Kirja toi lohtua, että samoja ajatuksia muutkin miettii (vaikka kyllä, täysin fiktiotahan tämä on mutta ehkä ymmärrätte pointin), mutta että mahdollisuuksia on siihen, että kaikki ehkä menee kuitenkin lopulta ihan ok. Samalla haluan kieltäytyä tosin uskomasta, että minulla on niin vanha lapsi jo, joka on menossa kouluun. Kääk! 

Kirjaa suosittelen siis ehdottomasti noh, lähes kaikille. Mukaansa tempaava ja vaikka ei lapsiperheen ongelmat olisi itselle ajankohtaisia, on Hietamies sen verran taitava kynästään, että tätä varmasti lukee muutkin.  

Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?


Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Gummerrus, 2017

"16-vuotias Evie haluaa olla ennen kaikkea normaali. Hukattuaan kolme vuotta elämästään taisteluun pakko-oireista häiriötä (OCD) vastaan hän lopettelee lääkitystään ja aloittaa uuden koulun, jossa häntä ei tunneta ”tyttönä joka sekosi”.

Kuten kaikki muutkin, Evie juhlii, saa uusia ystäviä ja uskaltautuu deittailun saloihin. Epäterve suhde ajaa häntä kuitenkin takaisin ahdistuksen ja pakkomielteiden maailmaan. Mutta kuinka Evien uudet ystävät, taiteellinen Amber ja räväkkä Lottie, voisivat auttaa, kun hän ei suostu kertomaan ongelmistaan kenellekään? "

Holly Bournen "Oonko ihan normaali?"-kirja oli yksi omista bongauksistani kevään uutuuslistoilta. Olen aiemminkin ehkä maininnut, että YA-kategoria on aika lähellä sydäntä ja pidän niiden lukemisesta todella paljon. Ootko ihan normaali?-kirjan aihepiiri on vielä erityisen kiinnostava - mielenterveysongelmat yhdistettynä teini-ikään. Aikaan, jolloin kukaan ei oikein taida olla ihan normaali. 

Teksti vei mukanaan todella nopeasti, vaikka myönnän ärsyyntyneeni esimerkiksi eräästä pojasta Evien maailmassa. Vanhempien reaktiot taas tuntuivat surulliselta vaikka samaan aikaan surullisen todellisilta. Pois silmistä, pois mielestä. Piilotellaan asioita, eikä keskustella suoraan. Tarinaa edettiin selkeästi Evien näkökulmasta - ahdistus ja pakkomielteet hiipivät pikkuhiljaa takaisin ja kukaan ulkopuolinen ei tuntunut huomaavan. 

Evien hahmo oli todella samaistuttava siinä mielessä, että täysin samoja teini-ikäisten (ja miksei aikuistenkin) ongelmia hän pohti kuin kuka tahansa muukin. Hänellä epävarmuus omasta itsestään ja tekemisistään vaan purkautui toisella tavalla kuin jollain muulla. Evie pesee käsiä, joku toinen syö epävarmuuteen ja kolmas lenkkeilee. Olen todella iloinen, että näihin nuorten kirjoihin nykyään upotetaan myös "ei normaaleja"-hahmoja - josko sitä kautta saisi jonkinlaista suvaitsevaisuuskasvatusta myöskin harrastettua. Samat ongelmat meillä kaikilla on. 

Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Helmikuun luetut

Edellisessä postauksessa kävinkin läpi epäaktiivisuuteni syitä helmikuussa. Haluan kuitenkin itsellenikin kirjata ylös, miltä se helmikuu kuitenkin vaikutti lukemisen osalta.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Steven Rowley: Lily ja mustekala
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
yhteensä 1319 sivua

Kaksi tämän vuoden uutuutta (Moriarty ja Haahtela), yksi klassikko ja yksi viime vuoden kehuttu kirja. Poikkeuksellisen paljon käännöskirjallisuutta omiin lukutottumuksiini nähden! Jokainen näistä kirjoista oli todella upea, katsoin antaneeni Goodreadsissa näille neljää ja viittä tähteä kaikille.

Moriarty oli e-kirja, muut olivat ihan fyysisiä kirjoja käsissäni. Äänikirjana on tällä hetkellä kesken Garpin maailma, joka on noin 25 h, joten sen ehkä saan valmiiksi maaliskuun aikana.

Useampi kirja on tällä hetkellä vielä kesken, ja maaliskuun aikana on toiveena saada purettua luettujen kirjojen bloggauspinoa pienemmäksi. Voi siis tulla tiheämmin uusia postauksia nyt! :)

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat


Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava, 2017

"Eräänä talvi-iltana 16-vuotiaan Visan mielen täyttää päihdyttävä ajatus: hänestä tulee taiteilija. Sivellin kädessään Visa näkee maailman kuin ensi kertaa. Piirustustunneilla Visa tutustuu melankoliseen Tapioon. Yhdessä pojat haaveilevat Chagallin luomista maailmoista ja eurooppalaisista kaupungeista. Tapion sisko, suloinen ja viisas Helmi, on kaikkea mitä Tapio ei ole: elämäniloinen ja itsevarma.

Visan mukana lukija pääsee kurkistamaan suomalaisiin ja italialaisiin taidepiireihin, aina viattomalta 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle. Mutta onko onnella aina kääntöpuoli, jokaisella positiivilla negatiivi?"

Edellisestä postauksesta alkaa olla jo ihan luvattoman pitkä aika. Syytän todella kiireistä aikataulua, jonka takia uppoan jonkinlaiseen takkuavaan suohon. En ehdi ajatella, lukea, rentoutua vapaa-ajalla vaan olen jostain syystä täysien työpäivien päälle onnistunut aikatauluttamaan kasan menoja. Menoja, joista nautin kyllä! Mutta kun ne ovat kaikki samassa aikajaksossa, alkaa jaksaminen kohta loppua. Seuraavan viikonlopun jälkeen pitäisi onneksi helpottaa.. Käynnissä on tosiaan täysipäiväsen työnteon rinnalla neljä avoimen kurssia, harrastustoiminnan aktiivisin kausi kokouksineen päivineen sekä lasten sairastelurumba.

Kaiken tämän jaarittelun alla haluan kuitenkin huikkaista, että elossa ollaan ja hitaasti mutta varmasti on myös muutamia kirjoja luettu. Näistä halusin nyt näin sunnuntaiaamun hetken rauhan antaessa aikaa blogata ensimmäsenä Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat-teoksesta, sillä se oli ihana! Henkäys rauhallisuutta, osin hiljaisuuttakin keskelle hektistä arkea. Sen äärellä pystyi rauhoittumaan, se vetäisi mukaan nauttimaan taiteesta (niin kirjallisuudesta kuin kuvataiteestakin) sekä elämään päähenkilönsä Visan mukana.

Olen ennenkin pitänyt Haahtelan teoksista, mutta tämä oli erilainen. Pidin siitä ehkä vielä enemmän. Olen koulun kurssilla tänä keväänä tutustunut myös taidehistoriaan, joten omista mielensopukoista löytyikin jo tietoa Visan ihannoimista Rembrandtin teoksista ja Van Goghista ja muista. Kirjassa oli jotenkin haikea tunnelma läpi kirjan - Visalla oli paljon ystäviä, mutta silti Visa tuntui yksinäiseltä. Lähimmäksi häntä pääsi itse taide. Rauhallisuus huokui kirjasta pitkin sivuja, ja se tuntui tähän elämäntilanteeseen juuri sopivalta.

Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Tammi, 1990

"On kesä 1956. Ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt autolla kuuden päivän lomamatkalle Länsi-Englantiin. Matkallaan hän uppoaa muistoihin ja mietteisiin: takana on pitkä, kunniakas ura lordi Darlingtonin palveluksessa, parikymmenpäisen palveluskunnan johdossa; nyt kun Darlington Hallia isännöi amerikkalainen liikemies, kaikki on toisin. Stevensin mieltä askarruttaa myös ystävyys taloudenhoitajaan, miss Kentoniin, jota hän aikoo matkallaan käydä katsomassa."

Olen tässä alkuvuonna selkeästi keskittynyt pitkälti erilaisiin klassikoihin. Jokin niissä on houkutellut, ja toisaalta samalla on ollut ehkä pieni uutuuskirjojen ähky. En uskalla tarttua uutuuksiin, vaikka niitä hyllyssä on ja kirjastosta tullut lainattua. Ehkä pelkään jonkinlaisia pettymyksiä kirjojen suhteen, joten koen, että on varmempaa lukea klassikoiksi nimettyjä teoksia kuin täysin uusia? 

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta lasketaan klassikoksi ainakin BBC:n top 100 listalla. Se on ilmestynyt vuonna 1990. Vaikka se tuntuu "uudelta", on siitä kuitenkin jo 27 vuotta aikaa. Ehkä siinä ajassa on voinut kehittyä klassikoksi. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka itse asiassa tulee ensi viikolla televisiosta taas. Itse en ole elokuvaa nähnyt, mutta kirjan luettuani pistin sen tallennukseen. 

Ishiguro on itse Japanissa syntynyt, mutta muuttanut Englantiin jo pienenä. Tämä minun piti itse tarkistaa, sillä hän on onnistunut niin hyvin kuvailemaan englantilaista maisemaa ja ajatusmaailmaa teoksessa. Hovimestari Stevens tuntui elävältä, aivan kuin olisin kulkenut hänen seurassaan hänen jutellessaan ja muistellessaan asioita. Pidin todella paljon Downton Abbey-tv-sarjasta ja nyt tätä kirjaa lukiessa mielsin pitkälti kirjan tapahtumat ja hahmot Downtonin maisemiin. Stevensissä ja herra Carsonissa (Downton Abbeysta) vaikuttaa olevan todella paljon yhtenäistä, joka kuvastaa entisestään sitä 1900-luvun alun hovimestareiden olemusta. 

Kirja ei ole sivumäärällä pilattu, mutta olisin voinut mielelläni viihtyä Stevensin seurassa pidempäänkin.

Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat


Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
WSOY, 2017

"Ihan tavalliset pihajuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme sööttiä lasta ja piskuinen koira. Eihän mikään voi mennä vikaan? Juhlamieltä ei pilaa edes menoa kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti, Clementine, voi hetkeksi heittää mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman Erikan kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä, Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio hervahtaa vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttäviä. "

Olen aivan uskomattoman ihastunut Liane Moriartyn kirjoihin. Olen lukenut häneltä Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet sekä Nainen, joka unohti teokset (käytännössä siis kaikki, jotka häneltä on ilmestynyt). Jostain syystä en ole blogannut kuin Hyvästä aviomiehestä! Moriarty on siis australialainen kirjailija, jonka teoksissa on kaikissa vähän sama idea - on tapahtunut jokin tragedia jossain ihan tavallisessa ympäristössä, jota aletaan pikku hiljaa keriä auki. Lukijalle ei paljasteta tapahtunutta vaan siihen viitataan koko ajan vähän ja tapahtumat etenevät sitä kohden hiljaa.

Itse pidän tästä tyylistä. En ole kertaakaan arvannut oikein mitä oikeasti on tapahtunut, ja joka kerta se yllättää! Tavallaan kirjat ovat kuin pieniä dekkareita, mutta toisaalta tässä ei selvitellä niinkään rikosta vaan kerrotaan itse päätapahtumaa edeltäviä tapahtumia (eli taustoja) ja siitä seuranneita tapahtumia. Tapahtumat ovat ihan arkisia asioita, joista melkein kaikista voisi sanoa, että "tiedän muuten yhden, kenelle kävi noin".

Tavalliset pikku pihajuhlat todellakin kertoi tavallisista pihajuhlista, naapureista ja naapureiden ystävistä, jotka osallistuvat juhliin. On grillausta, lapsia, koiria ja ystäviä, joilla on isoja ja pieniä salaisuuksia ja pyyntöjä. Ja silti jokin menee pieleen. Erityisen maininnan annan kyllä Tiffanyn tyttärelle Dakotalle, jonka intohimoinen lukeminen ikkunasyvennyksissä sai aikaan muistikuvia omasta nuoruudesta.

Yksi miinus kyllä kirjalle - kansi! Kolmessa aiemmassa teoksessa on todella upeat kannet ja nyt tämän uusimman kansi tuntuu noh, luotaansatyötävältä! Keskeneräiseltä! Harmi, sillä kirja oli todella loistava.

Arvostelu: ★★★★

perjantai 3. helmikuuta 2017

Tammikuun luetut


Tammikuu oli erilainen kuin odotin. Tiesin sen kiireiseksi, mutta se yllätti silti. Vaihdoin tammikuun toisella viikolla työpaikkaa, ja uuteen totuttelu on ollut samaan aikaan todella ihanaa mutta myös todella raskasta. Uudet työkaverit, uudet tavat toimia, uusi ympäristö ja osin uusi kieli käytössä. Toisaalta tätä tasapainottaakseni olen lukenut todella paljon myös kirjoja. Ehkä eräänlaisena rentoutumiskeinona? 

Loppukuusta (eli noin viikko sitten) sain myös riesakseni ensin perusflunssan, joka nyt valitettavasti on edennyt keuhkokuumeeksi asti. Onneksi selviän kotihoidolla, mutta todella vähän on jaksanut edes lukea viime päivinä, saatika istua koneella. Kirjastosta tuli haettua kuitenkin juuri ennen täyslepoa pino lukemista, joita tullut tässä tuhottua sivussa. 

Perustin tammikuun aikana blogille myös oman Instagram-tilin, nimimerkillä @yksipienilukupaivakirja. Tervetuloa sinne seuraamaan myös! 

Tammikuussa luettu:

Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä 
Ina Westman: Syliin 
Richard Adams: Ruohometsän kansa 
Sylvia Plath: Lasikellon alla 
Jessica Fellowers: Downton Abbey - kartanon vuosi 
yhteensä 3473 sivua

12 kirjaa, joista kotimaisia on 8 kappaletta. Ulkomaiset kirjat taas ovat niin sanottuja klassikoita, joiden pariin intouduin Klassikkohaasteen ja opintojen myötä. Kolme kirjaa kuuntelin äänikirjana, viisi kirjaa luin e-kirjana. Erityistä oli se, että luin peräti kaksi tietokirjaa: Yhden lapsen kansa sekä Downton Abbey - kartanon vuosi. Yksi tämän vuoden omista henkilökohtaisista haasteista onkin lukea enemmän tietokirjoja, niinkuin aiemmin olen kirjoittanut, joten tämä on oikein oiva startti! 

Luin todella monta loistavaa kirjaa (esimerkiksi Akvarelleja Engelin kaupungista, Törmäys, Yhden lapsen kansa, Ruohometsän kansa), että parasta on vaikea nimetä. Pettymyksenä voisi kuitenkin ehkä mainita Simukan Lumikki-trilogian päätösosan. 

Huomattavaa on myös se, että tammikuu on jo toinen kuukausi peräkkäin, kun en lukenut englanniksi mitään. Täytyy yrittää helmikuussa korjata tämä erhe, sillä koen sen pitävän omaa kielitaitoani erinomaisesti yllä! 

tiistai 31. tammikuuta 2017

Gustave Flaubert: Rouva Bovary


Gustave Flaubert: Rouva Bovary
WSOY, 2005

Flaubertin klassikkokirja Rouva Bovary kertoo tohtori Bovarysta ja hänen toisesta vaimostaan, Emma Bovarysta. Avioliiton solmimisen jälkeen maalaislääkärin vaimo pettyy arjen tylsyyteen ja alkaa haikailemaan seikkailuja ja intohimoa elämäänsä. Hän päättää hankkia useammankin rakastajan miehensä tietämättä. Lopulta kuitenkin todellisuus tavoittaa myös Emma Bovaryn ja loppu onkin traaginen. 

Päätin lukea Flaubertin Rouva Bovaryn Yöpöydän kirjat-blogin Klassikkohaasteeseen (osa 4). Selailin pitkään erilaisia klassikkolistoja ja jostain syystä tämä teos nousi sieltä houkuttelevana. Tämä oli myös yhdellä koulun kurssilla valinnaisena kirjana luettavana, joten päädyin lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. 

Flaubert kirjoittaa sujuvasti, realistisesti ja tarina etenee nopeasti. Hän ei ota lainkaan kantaa Emman valintoihin vaan lukija saa itse päättää, mitä mieltä on Emman valinnoista. Kirjassa on jopa humoristista otetta paikoitellen ja klassikoksi kirja oli yllättävän kevyt lukea - luin sen muutamassa päivässä. Hieman kuitenkin jäin miettimään, mitä Flaubert aikanaan on kirjallaan halunnut sanoa. Naiset ovat huithapeleita ja haaveilevat turhaan? Kirjallisuus on pahasta (yhtenä syynä Emman tyytymättömyyteen oloonsa hänen anoppinsa ehdottaa kirjallisuutta!)? Ihmisen pitää olla tyytyväinen siihen mitä on? 

Klassikoita jos haluaa lukea, niin tämä kyllä on todella kevyttä mutta mukaansa tempaavaa luettavaa. Loppu yllätti itseni jopa hieman, mutta toisaalta sopi tähän realismin ja valistuksen ajan teokseen kuin nenä päähän. 

Arvostelu: ★★★